Tiedättekö sen tunteen, kun ei pysty ymmärtämään, miten hienoa on harrastaa? Kun huomaa, että on otettu mahtiharppaus eteenpäin isommassa tai pienemmässä asiassa? Kun huomaa, että koira toimii täysin vieraassa tilanteessa paremmin kuin ikinä on osannut kuvitellakaan? Kun huomaat, että koirasi peittoaa sinut älyllisesti kuin ... no jokin jonkin? Minäpä tiedän. Tässä tiivistelmä meidän viikonlopusta.
Vappuna pidettiin Joensuun seudulla huussikoirien mettäleiriä. Ihmistä inasen jänskätti koko leiri, kun Kuurahan on minun ensimmäinen palveluskoirakelpoinen koira ja ensimmäinen koira, jonka kanssa olen aloittanut ihan "tosissani" tekemään jälkeä. Kuura on osoittanut jonkin sortin luonnonlahjakkuutta asiaan ja ollaan menty niin nopeasti eteenpäin, etten minä ole pysynyt perässä. Eniten minua on häirinnyt Kuuran mahtipontinen vauhti jäljestäessä sekä keppien ilmaisu. Ilmaisee kyllä kepit, mutta hirveä kiire olisi eteenpäin. Näihin saatiin minunkin järkeenkäyviä vinkkejä ja niitä lähdemme toteuttamaan; maahanmeno kepille, lyhyempi liina, rauhoittuminen kepille jne. Erilaiset "ryteikköpinnat" eivät ole Kuuralle ongelma, mutta pellolla oli pihalla kuin se kuuluisa Tampaxin naru. Jotain sen tyylistäkin voitaisiin tehdä.
Esineruutua tehtiin oikeastaan koko viime kesä. Kuura tietää, mitä siellä tulisi tehdä, mutta esineiden minulle tuonti ei ole ollut lainkaan niin kivaa. Siihen on lääke löytynyt ja toimii. Tehtiin ensimmäistä kertaa isolla ruudulla täysin vierailla esineillä niin, ettei Kuura nähnyt mihin esineet vietiin. Tyyppi toi kaikki :D Viimeinen esine näytettiin kylläkin, koska oli sitä ennen työskennellyt jo niin paljon ja ylittänyt aiemmat ruutukokemukset, että onnistuminen varmasti saataisiin aikaiseksi. Ja se saatiin. Ei voi jummartaa, miten hieno tuo koira on ja miten paljon se jaksaa työskennellä, vaikka ohjaaja on aivan ummikko. Ruutua jatketaan niin, että esineet näytetään muutamia kertoja, niin pistoja saadaan suoremmaksi. Nyt Kuura teki sanotaanko, että meleko pitkät hakumatkat :D Juokseminen on kivaa!
Olin näiden mettätreenien jälkeen aivan umpipahkipoikki ja motivoituminen seuraavan päivän aksakisoihin tuntui vähintäänkin haasteelliselle. Onneksi tässäkin koira hoiti homman kotiin: Vire nousi välittömästi kisapaikalla, kun huomasi, että Kuura on taas tosissaan ja täysillä menossa. Enhän minä voi pettää kisakamua olemalla itse lapanen. Eka rata. Ei todellakaan tyylipuhdasta menoa, mutta nollanhan se lykkäs! Ensimmäinen luva kakkosista plakkarissa. Toinen rata oli todella hyvä, paljon parempi kuin ensimmäinen; kontaktit priimaa, ohjaus parempaa eikä tollaista pelastuksen pelastusta. Sieltä kuitenkin tapaturmakymppi (pituuden palikat nurin ja kepeille kielto, kun olin liian lähellä) ja sijoitus kolmas.
Että sellanen viikonloppu. Kestää hetken toipua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti